Baby Sister

Kahdeksan ja puoli kuukautta sitten meidän perheestä tuli nelihenkinen ja esikoispojastamme isoveli. Elämämme ei ole ulkoisesti muuttunut juuri mitenkään, ainakaan meidän aikuisten elämä. Yksi lapsi lisää on vain yksi lapsi lisää, mutta mielestäni lasten lukumäärän lisääntyminen ei ole vaikuttanut arjen toimintoihin mitenkään merkittävästi. (Tietysti se, että olen ollut vanhempainvapaalla on poikkeavaa.)

Pojallemme sen sijaan muutokset ovat olleet elämäämullistavia. Hän ei ole ollut enää ainokaisemme vaan hän joutunut jakamaan vanhempansa toisen lapsen kanssa ja joskus jopa luopumaan hieman omastaan (ajasta, tilasta ja tavaroista), sillä pikkusisko ei vielä ymmärrä jakamisesta yhtään mitään. Luulenpa, että päiväkoti on tässä ollut meillä todella suurena apuna, sillä poikamme on jo vuosia päivähoidossaan tottunut jakamaan hoitajiensa huomion ryhmän muiden lasten kanssa. Lisää isoveljenä olosta ja poikamme muutoksista voitte lukea marraskuussa kirjoittamastani artikkelista “Isoveli“.

Mielestäni meidän vauvavuosi on tähän saakka mennyt hyvin näin koko perheen näkökulmasta ajatellen; poikamme ei ole ollut mustasukkainen siskostaan eikä vanhemmistaankaan enää alun parin viikon jälkeen. Yhteistä aikaa perheellämme on ollut melko paljon, verrattaen esimerkiksi kunkin omaan aikaan. Se on ollut taas hyvä asia perheeksi muodostumisen kannalta. Toki perheaikaakin voisi aina olla enemmän, mutta toisen vanhemman tehdessä 10-tuntisia työpäiviä, se että illat ja viikonloput käytetty tähän mennessä aikalailla vain perheellemme on jo todella hyvin!

Perheemme nuorimmainen, 8,5-kuinen tyttäremme on ehdottomasti sopeutumisen mestari, vaikka halutessaan hän osaa kyllä pompottaa ketä vain! On ollut hauskaa viettää hänen kanssaan kahdenkeskistä aikaa viimeiset kahdeksan kuukautta, vaikka jatkuvasti kotona olemisesta en juuri nauti. Ilman iloista tytärtämme en olisi jaksanut tämänkään vertaa olla kotiäidin roolissa. Älkää käsittäkö nyt väärin, sillä äidin roolista pidän kyllä todella paljon! Tykkään vaan myös siitä, että saan tehdä omia asioitani ja olla rauhassakin välillä.

Tyttärestäni kyllä huomaa, että hän on tottunut elämään ja vilskeeseen ympärillään, jolloin ollessamme vain kahdestaan, minun tärkein tehtäväni on pitää seuraa ja viihdyttää häntä, pitääkseni hänet tyytyväisenä. Esikoisemme sen sijaan viihtyi loistavasti lyhyitä hetkiä itsekseen. En sitten tiedä onko tämä menon ja meiningin tarve yleistä toisten/seuraavien lapsien kohdalla… Luulen, että tämäkin asia korjaantuu itsekseen, kunhan tyttö vaan tajuaa yksin leikkimisen ihanuuden, tai pääsee päiväkotiin vertaistensa joukkoon touhuamaan!

Nyt kun tyttäremme jo liikkuu ympäriinsä koko asunnossamme, on arkemme kahdestaan hyvin erilaista kuin mitä esimerkiksi kolme kuukautta sitten. Hän ei tällä hetkellä myöskään enää nuku juuri ollenkaan pidempiä päiväunia, mikä tarkoittaa sitä, että rauhalliset kahvihetket yksinäni ovat historiaa. Olen useampaan otteeseen selvinnyt tästä haasteellisesta vaiheesta niin, että lähdemme aamulla kerhoon tytön kanssa kuluttamaan aikaa ja energiaa, sillä lähiasukaspuistossamme riittää lapsia ja tutkittavaa väsymykseen saakka. Onhan se aivan erilainen ympäristö kuin mitä kotona on ja tyttö tuntuu viihtyvän siellä todella hyvin. Kerhopäivinä saatan kuin saatankin pystyä nauttimaan kahvini kuumana, sen sijaan että lämmittäisin sen kolme kertaa mikrossa siltikään juomatta sitä sen ollessa lämmintä!

Tyttäremme siis liikkuu jo hyvin itsekseen, mutta ei vielä ihan kontaten. Hän kiipeilee jo sohvalle ja esimerkiksi alimmalle portaalle. Hän syö hyvin jo sormiruokaa omilla pikkukätösillään, vaikka en ole ihan niin monipuolista ruokaa hänelle tarjonnut testailtavaksi, kuin mitä ehkä hän jo pystyisi syömään. Yhden hampaan hän on meille jo esitellyt ja sen takia me vanhemmat nukuimme hieman katkonaisesti pari viikkoa…Saisivat loput hampaat tulla sitten kerralla, kiitooosss! Muuten tyttäremme on nukkunut aika hienosti kokonaisia öitä jo viime kuukaudet, siitä klo 19/20 alkaen aina klo 04/05 asti. Tietysti saisi vielä pidempäänkin nukkua, mutta olemme kiitollisia siitä, että hän edes nukkuu!

Päivittäin tyttäremme tavailee kovin innoissaan erilaisia äänteitä ja tavuja ja seuraa silmät ja korvat tarkkana, kun hänelle osoitellaan ja nimetään asioita hänen ympäriltään. Voi olla, että häneltä voidaan odottaa puhetta aiemmin, kuin mitä veljeltään ja ehkä jo ennen ensi askeleita. On se niin ihmeellistä miten lapset ovat erilaisia vaikka kuinka ovatkin “samasta puusta veistettyjä”! 😀

Pikkusiskona hän on aivan mahtava ja on ihanaa seurata vierestä miten hän ihailee jokaista asiaa, mitä hänen isoveljensä tekee. Yhdessä he ovat niin suloisesti ja kumpikin haluaa leikkiä toisensa kanssa aina kun vain mahdollista. On jännä huomata, että heidän sisarussuhteessaan ei ainakaan vielä ole ikäerolla väliä. Esikoinen leikkii mielellään välillä “vauvojen leluilla” ja toisaalta taas tyttäremme rakastaa esimerkiksi duploja ja veljensä autokokoelmaa! Saa nähdä tuleeko tämä muuttumaan jossakin vaiheessa vai ovatko he pysyvästi erottamattomat ❤

Kuten aiemmin sanoinkin; mustasukkaisuudesta sisarusten välillä ei ole vieläkään mitään suurempia merkkejä, mutta meidän nelivuotiaan uhma on viime viikkoina antanut hieman lisämaustetta arkeemme ja se vaikuttaa kieltämättä myös pikkusiskoonkin. Eihän hän ymmärrä miksi veli yhtäkkiä hermostuu nollasta sataan ja huutaa jatkuvasti vanhemmilleen vastaukseksi “EITÄ”. Toivon niin kovasti, ettei tämä uhmakausi kestä kokonaista vuotta, kuten sen silloin 2-vuotiaana taisi pojallamme kestää. Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä vähemmän lapsi tuntuu enää kuuntelevan vanhempien yrityksiä rauhoittaa tilannetta… Ihan niinkuin meillä olisi jo esiteini täällä kotona, jaiks! Täytyy vain itse yrittää pitää pää kylmänä näköjään! 😀

Arkemme perheenä on siis täynnä menoa ja meininkiä, välillä naurua, välillä huutoa, joskus itkua, mutta useimmiten ihastelua… Välillä väsyttää kovastikin pikkulapsiarki, mutta en tätä kyllä vaihtaisi mihinkään. Nyt erityisesti kun tiedän palaavani töihin syksyllä, koen että minun on yritettävä elää jokainen hetki perheeni ja lasteni kanssa ajatuksella ja painaa mieleeni niin hyvät kuin ne ikävätkin hetket, sillä niitä en tule koskaan samaan enää takaisin. Nämä kaksi pientä energiarikasta, höpsöä, vaativaa ja ihanaa lasta eivät koskaan ole enää näin pieniä ja voihan olla, että pikkulapsiarkea ei meille enää suoda, vaikka saattaisimme halutakin perheenlisäystä. Näitä asioita ei koskaan etukäteen tiedä, joten haluan siksi ehdottomasti painaa muistiini mahdollisimman paljon yksityiskohtia tästä elämänvaiheesta!

Minun piti julkaista tämä jo aamulla, mutta kirjoitinkin tätä artikkelia koko päivän, aiheen ollessa jotenkin vaikeasti lähestyttävä ja toisaalta taas runsas, niin etten oikein osannut heti kirjoittaa järkeviä lauseita kokoon. Toivottavasti saitte jotakin irti siitä, millaista on elää nelihenkisessä perheessä, kotiäitinä 4-vuotiaalle ja 8,5-kuiselle lapselle, koska sitähän tämä nyt on! 😛 Syksyllä on sitten varmaan tilannepäivityksen paikka taas!

jaminamaria_signature

Advertisements

Vuosi 2018 & ajatuksia bloggaamisesta

Terveiset lomailun parista! Minusta ei ole sitten aaton aaton jälkeen täällä kuulunut, sillä olen aivan suunnitellusti pyhittänyt joulunajan lomailevalle perheelleni. Joka päivä on riittänyt touhua ja tohinaa meidän talossa ja se on ollut kivaa vaihtelua, vaikka se onkin tarkoittanut vähemmän rauhallisia kahvihetkiä 😀

Joulu meni oikein mukavasti sukulaisia tavaten, hyvin syöden ja lahjoja ihastellen. Aivan kuten aiemmin arvelinkin lapsemme, varsinkin esikoisemme, hukutettiin joululahjoihin heidän ollessaan vielä toistaiseksi ainoita sukupolvensa edustajia… Minun toivomukseni vähäisestä lahjamäärästä meni siis kuuroille korville, mutta toki olen kiitollinen heidän saamastaan huomiosta, eli kiitos vain paketeista ❤

Nyt kun joulu on ohi, on aika kääntää katseet tulevaan vuoteen. Olenkin mieheni kanssa hieman kirjaillut ylös suunnitelmia tulevalle vuodelle. Olemme molemmat melko järjestelmällisiä ihmisiä ja meidän arkeamme rytmittää usein selkeät rutiinit, erityisesti lasten kanssa. Tulevalle vuodelle meillä molemmilla on toiveissa lisätä aikaa säännölliselle liikkumiselle. Mieheni viihtyy koripallo- ja sulkapallokentillä, kun taas itse kaavailen paluuta potkunyrkkeilyn pariin (ehkä myöhemmin jopa taitoluistelun!). Molemmilla on myös juoksutreenejä suunnitelmissa, itselläni tavoitteena on parantaa omaa Naisten Kympin aikaani parin vuoden takaisesta. Poikamme aloittaa tammikuussa temppujumpan, eli hänellekin jotakin ohjattua liikuntaa luvassa ensi vuodelle. Näiden liikuntasuunnitelmien myötä arkipäivämme täyttyvät hyvää vauhtia ja toivottavasti myös kunto kohoaa (meillä aikuisilla siis) siinä sivussa.

Tammikuussa palaan osittain opintojeni pariin tarkoituksena saada maisterin paperit käteen vuoden 2018 aikana. Äitiyslomani/vanhempainvapaani jatkuu kyllä siinä sivussa vielä luultavasti sinne saakka, kunnes tyttäremme on kaksivuotias ja menee päivähoitoon. Aika tulee kuitenkin olemaan kortilla seuraavina kuukausina ja stressitasokin oletettavasti lähellä huippuaan. Tavoitteeni on saada opintoni pakettiin ja päästä vihdoinkin täysipäiväisesti työelämään sitten vapaiden jälkeen.

Näiden toiveiden ja tavoitteiden myötä viime aikoina päässäni ovat pyörineet ajatukset bloggaamisen lopettamisesta. Ihan kokonaan ja lopullisestikin. Blogimaailma ja sosiaalinen media on muuttunut todella isosti sitten vuoden 2007, jolloin kirjoitin ensimmäisen blogipostaukseni sen aikaiseen blogiini.

Aloitin blogin aikoinaan ystävien kanssa yhteydenpitoa ylläpitäen. Olen nuorempana muuttanut muutamaan otteeseen, joten ystäviä on pakostakin jäänyt “taaksepäin” monille eri paikkakunnille. Blogin kautta pystyin välittämään kuulumisiani ja niin myös ystäväni silloisissa blogeissaan. Kuvat blogeissa olivat silloin aitoja kuvia aidosti koetuista tilanteista ja ne olivat postauksessa tekstiä tukemassa. Silloin ei ollut vielä tapana palkata ammattivalokuvaajia auttamaan kuvamateriaalin saamisessa saati markkinoida erilaisten yritysten tuotteita blogikirjoituksissa. Silloin kyse oli puhtaasta kirjoittamisen ilosta ja intohimosta eikä sisällöntuotannosta dollarin kuvat silmissä. Kuvat olivat silloinkin usein kauniita ja harkittuja, mutta kuitenkin sellaisella arkisella ja helposti lähestyttävällä tavalla. Bloggaajaan oli helppo samaistua eikä somekateudesta saati -vihasta ollut tietoakaan. Nykyään pitää olla todella tarkka siitä mitä ja miten julkaisee ajatuksiaan.

Myös tarkkuus yksityisyydestä on  tullut minulle viime vuosina isoksi osaksi bloggaamista. Lapsien myötä olen entistäkin tarkempi kertoessani elämästäni internetin syövereissä. Astuessani ensimmäistä kertaa oman alani töihin aloin miettimään myös yksityiselämäni julkisuutta kirjoittaessani blogia. Minulle blogi on aina ollut paikka, jonne kirjoitan muuan muassa kuulumisiani, niin kuin niitä ystävillenikin kertoisin. Aivan kuten ennenkin. En kuitenkaan nykyisellä alallani työskennellessä pidä siitä ajatuksesta, että sadat ellei jopa tuhannetkin päivittäin kanssani tekemisissä olevat ihmiset saavat tietää mitä ajattelen tai että mitä perheelleni milloinkin kuuluu. On eri asia kirjoittaa esimerkiksi muoti- taikka ruokablogeja, joissa ei tarvitse mennä pintaa syvemmälle. Itse en kuitenkaan koe edustavani mitään kategorisesti vaan olen tykännyt kirjoitella asioista, jotka sillä hetkellä minua miellyttävät ja mietityttävät. Siten ne ovat olleet myös henkilökohtaisempia.

Vaikka urani on vasta alkutekijöissään eikä tulevat työtehtävätkään ole vielä kiveen hakattuja, olen silti viime aikoina enemmän stressannut kuin nauttinut bloggaamisesta. Kirjoittaminen on edelleen kivaa ja inspiraatiota olisi vaikka kuinka, mutta ehkäpä sosiaalinen media ei olekaan minun luovuudelleni se oikea paikka olla esillä. En halua olla sisällöntuottaja vaan kirjoittaja, ehkä jopa kirjailija.

Tammikuusta lähtien aion siis pistää blogini hiatukselle määrittelemättömäksi ajaksi. Kyseessä voi olla seuraavat kaksi kuukautta, puoli vuotta tai jopa vuosi. Sinä aikana aion keskittyä kirjoittamaan vain graduani ja siihen liittyviä asioita. Mikäli ensi vuoden aikana jokin kaunis päivä toteankin, että bloggaaminen olikin minun juttuni, niin palaan takaisin sorvin ääreen. Nyt kuitenkin on aika keskittyä valmistumiseen, äitiyslomasta ja vauvavuodesta nauttimiseen ( ja selviämiseen) sekä hieman katsella ruudun sijaan muita maisemia. Yksi uuden vuoden lupauksistani onkin vähentää some-aikaa huomattavasti nykyisestä ja harrastaa enemmän asioita, jotka kehittävät minua; käsitöitä, kirjoittamista (muualle kuin nettiin), lukemista, liikuntaa… Kaikkea muuta kuin puhelin kädessä roikkumista siis.

The Beauty Beneath -blogi kuitenkin löytyy tästä osoitteesta edelleen; en aio sen kummemmin sulkea sivustoa, ainakaan ennen kuin olen tehnyt lopullisen päätöksen blogini suunnasta. Eli en vielä sano lopullisesti lopettavani bloggaamista, vaan annan ajatusteni ja tunteitteni hieman kehittyä ajan kanssa ja samalla hieman tunnustelen omia valintojani tulevaisuuteni suhteen.

The Beauty Beneath blog –instagramtili sekä Twitter– ja Facebook-tilit aion myös pitää avoinna, jolloin ilmoitukset mahdollisista uusista postauksista tulee perille ainakin osalle lukijoistani. Myös Blogit.fi sivuston jäsenyys tulee säilymään hiatuksen ajan.

Lopuksi haluan kiittää uskollisia lukijoitani mukana olosta, erityisesti teitä, jotka ovat olleet sen lähes kymmenen vuotta lukemassa juttujani, on ollut ilo kasvaa teidän kanssanne! Kiitos myös muille seuraajilleni somessa kuluneesta vuodesta. On ollut hienoa saada teiltä kommentteja ja ajatuksia, sekä ottaa osaa erilaisiin tapahtumiin bloggaajan roolissa, mitä välttämättä en olisi muilla keinoin päässyt koskaan kokemaan.

Kiitos ja näkemiin, sekä upeaa alkavaa vuotta 2018! ❤

xx