#LIFEGOALS

Tulin lukeneeksi Pekka Juntin kolumnin YLE:n sivuilta (02.07.2018) ja se pisti minut ajattelemaan ympärilläni tapahtuvaa elämääni. Juntti kirjoitti miten tänä päivänä melko yleinen pyrkimys “saada kaikki ja heti” aiheuttaa loppujen lopuksi stressin ja riittämättömyyden tunnetta monissa ihmisissä. Olen samaa mieltä Juntin kanssa tässä asiassa. Ja silti saan huomata todella usein ja säännöllisesti, että sorrun itse samankaltaisiin toimintatapoihin.

Suurin syy keskiluokan stressiin, avioeroihin ja burn outeihin ei suinkaan ole koventunut työelämämme vaan se, että koetamme liian sinnikkäästi elää itseämme isompaa elämää. – Pekka Juntti

Juntti mainitsi kolumnissaan Steve Jobsin mainitsemat neljä “tärkeintä” tavoitetta elämälle: perhe, työ, ystävät ja harrastukset, joista voi kuulemma saada vain kolme. Olen huomannut, että tämäkin pitää paikkansa. Ainakin omalta kohdaltani ja miehenikin puolesta voin sanoa samaa. Olen hoksannut tämän jo ennen kun tiesin, että Jobs on myös ajatellut niin, mutta en ole ehkä tajunnut, että voi olla todella mahdotonta saada kaikkia neljää tavoitetta täyttymään tasavertaisesti. Ainakaan näin ruuhkavuosien aikana. Mikä sitten saa minut (ja monet muut) tavoittelemaan jokaista niitä tinkimättömästi ja siten aiheuttamaan itselleni muun muassa stressiä ja riittämättömyyden tunnetta?

Meidät monet on kasvatettu tähän maailmaan niin, että kaikkensa kun tekee, haluamansa voi saada. Ja mehän haluamme kaiken, jos sen kerta voi saada. Joku varmaan heti vastaisi kysymykseeni, että sosiaalinen media on kaiken pahan alku ja juuri. Henkilökohtaisesti en usko tähän, vaikka jonkun kohdalla some voi toki aiheuttaa paineita suoriutua “kiiltokuvamaisen loistokkaasti” arjestaan. Minä koen, että olen aina ollut “tällainen” ja ajatellut, että elämän kuuluu pyöriä näiden neljän “päätavoitteen” ympärillä. Olen seurannut esimerkiksi isovanhempieni elävän näiden asioiden ympärillä, eikä silloin ollut sosiaalista mediaa vaikuttamassa heidän elämänvalintoihinsa. Isovanhemmillani oli iso perhe, työllistävät ammatit, ystäviä sekä harrastuksia, joihin heiltä löytyi säännöllisesti aikaa. Toki en voi tietää millaista meno oli kun heidän lapsensa olivat 7-, 3- ja 1-vuotiaita… Sietäisi ehkä kysyä tästä ainoalta elossa olevalta isovanhemmaltani. Voisin ehkä saada mukaan joitakin viisaita neuvoja tai edes sitten vertaistukea tähän nykyiseen melko ruuhkaiseen arkeemme.

Kun ajattelee sosiaalista mediaa pidemmälle tässä nykypäivän haasteessa, tulee mieleeni aikamme kuluttavana tietokoneiden käyttö ja ehkä jopa television katseleminen. Silloin aikoinaan ruutujen tuijottelun sijaan tehtiin jotain muuta, ehkä ystävien ja perheen kanssa ja käytiin viettämässä kokonaisia päiviä rakkaan harrastuksen parissa. Myönnän, että meidän perheessä ruudut aiheuttavat eniten miinusta jollekin näistä “neljästä”. Meille aikuisille siis, lapset eivät ole mitenkään erityisen vaativia ruutuaikansa suhteen. Ainakaan vielä.Muistan omasta lapsuudestani jo sen eron, mikä ruutuja käyttävissä kavereissani oli niihin, kenen aika kului ennemmin kavereitten kanssa metsissä seikkaillessa tai liikunnan parissa. Ruutuja vähemmän tuijottavat lapset olivat aktiivisempia ja vähemmän ahdistuneen oloisia esimerkiksi koulussa ja sosiaalisissa tilanteissa. Väittäisin myös, että yhtä hyvin he vähemmän ruutuja tuijottaneet tänä päivänä selviävät arkisista asioista esimerkiksi tietokoneen kanssa, joten siitä ekstraruutuajasta ei ehkä ole hyötyä, ainakaan lapsuudessa vielä. Henkilökohtaisesti olen “uinut altaan molemmissa päissä” eli olen ollut ruuturiippuvainen sekä touhunnut kavereitten kanssa ja harrastanut paljon liikuntaa. Siksi ehkä koenkin välillä vaikeaksi valita, miten viettäisin vapaa-aikani, jos sitä perheeltä ja työltä jää käytettäväksi.Bloggaaminen ja aktiivinen sosiaalisen median käyttäminen vaatii aikaa ruudun edessä. Se on yksi harrastuksistani ja tykkään siitä yhtä paljon kuin kuntosalilla käymisestä. Metsä- tai rantalenkkiä se ei ehkä voita, mutta kumminkin. Ystävien näkeminen on myös yhtä tärkeää hyvinvointini kannalta kuin harrastukseni. Mahtavinta olisi tietystikin se, että jos pystyisi yhdistämään ystävien kanssa olemisen harrastamiseen, oli sitten kyse bloggaamisesta tai liikunnasta.Vaikka Pekka Juntin kolumni puhutteli minua, uskon edelleen ikuisena optimistina kaiken saamiseen. Olen yhtä mieltä siitä, että elämän ei kuulu olla suorittamista, vaikka haaveita tavoitteleekin. Minä olen sitä mieltä, että asiat tulee kun on tullakseen, mutta eivät tule toivomatta.

Näihin ajatuksiin,
Aurinkoista ja superlämmintä perjantai-iltaa!

Advertisements

Baby Sister

Kahdeksan ja puoli kuukautta sitten meidän perheestä tuli nelihenkinen ja esikoispojastamme isoveli. Elämämme ei ole ulkoisesti muuttunut juuri mitenkään, ainakaan meidän aikuisten elämä. Yksi lapsi lisää on vain yksi lapsi lisää, mutta mielestäni lasten lukumäärän lisääntyminen ei ole vaikuttanut arjen toimintoihin mitenkään merkittävästi. (Tietysti se, että olen ollut vanhempainvapaalla on poikkeavaa.)

Pojallemme sen sijaan muutokset ovat olleet elämäämullistavia. Hän ei ole ollut enää ainokaisemme vaan hän joutunut jakamaan vanhempansa toisen lapsen kanssa ja joskus jopa luopumaan hieman omastaan (ajasta, tilasta ja tavaroista), sillä pikkusisko ei vielä ymmärrä jakamisesta yhtään mitään. Luulenpa, että päiväkoti on tässä ollut meillä todella suurena apuna, sillä poikamme on jo vuosia päivähoidossaan tottunut jakamaan hoitajiensa huomion ryhmän muiden lasten kanssa. Lisää isoveljenä olosta ja poikamme muutoksista voitte lukea marraskuussa kirjoittamastani artikkelista “Isoveli“.

Mielestäni meidän vauvavuosi on tähän saakka mennyt hyvin näin koko perheen näkökulmasta ajatellen; poikamme ei ole ollut mustasukkainen siskostaan eikä vanhemmistaankaan enää alun parin viikon jälkeen. Yhteistä aikaa perheellämme on ollut melko paljon, verrattaen esimerkiksi kunkin omaan aikaan. Se on ollut taas hyvä asia perheeksi muodostumisen kannalta. Toki perheaikaakin voisi aina olla enemmän, mutta toisen vanhemman tehdessä 10-tuntisia työpäiviä, se että illat ja viikonloput käytetty tähän mennessä aikalailla vain perheellemme on jo todella hyvin!

Perheemme nuorimmainen, 8,5-kuinen tyttäremme on ehdottomasti sopeutumisen mestari, vaikka halutessaan hän osaa kyllä pompottaa ketä vain! On ollut hauskaa viettää hänen kanssaan kahdenkeskistä aikaa viimeiset kahdeksan kuukautta, vaikka jatkuvasti kotona olemisesta en juuri nauti. Ilman iloista tytärtämme en olisi jaksanut tämänkään vertaa olla kotiäidin roolissa. Älkää käsittäkö nyt väärin, sillä äidin roolista pidän kyllä todella paljon! Tykkään vaan myös siitä, että saan tehdä omia asioitani ja olla rauhassakin välillä.

Tyttärestäni kyllä huomaa, että hän on tottunut elämään ja vilskeeseen ympärillään, jolloin ollessamme vain kahdestaan, minun tärkein tehtäväni on pitää seuraa ja viihdyttää häntä, pitääkseni hänet tyytyväisenä. Esikoisemme sen sijaan viihtyi loistavasti lyhyitä hetkiä itsekseen. En sitten tiedä onko tämä menon ja meiningin tarve yleistä toisten/seuraavien lapsien kohdalla… Luulen, että tämäkin asia korjaantuu itsekseen, kunhan tyttö vaan tajuaa yksin leikkimisen ihanuuden, tai pääsee päiväkotiin vertaistensa joukkoon touhuamaan!

Nyt kun tyttäremme jo liikkuu ympäriinsä koko asunnossamme, on arkemme kahdestaan hyvin erilaista kuin mitä esimerkiksi kolme kuukautta sitten. Hän ei tällä hetkellä myöskään enää nuku juuri ollenkaan pidempiä päiväunia, mikä tarkoittaa sitä, että rauhalliset kahvihetket yksinäni ovat historiaa. Olen useampaan otteeseen selvinnyt tästä haasteellisesta vaiheesta niin, että lähdemme aamulla kerhoon tytön kanssa kuluttamaan aikaa ja energiaa, sillä lähiasukaspuistossamme riittää lapsia ja tutkittavaa väsymykseen saakka. Onhan se aivan erilainen ympäristö kuin mitä kotona on ja tyttö tuntuu viihtyvän siellä todella hyvin. Kerhopäivinä saatan kuin saatankin pystyä nauttimaan kahvini kuumana, sen sijaan että lämmittäisin sen kolme kertaa mikrossa siltikään juomatta sitä sen ollessa lämmintä!

Tyttäremme siis liikkuu jo hyvin itsekseen, mutta ei vielä ihan kontaten. Hän kiipeilee jo sohvalle ja esimerkiksi alimmalle portaalle. Hän syö hyvin jo sormiruokaa omilla pikkukätösillään, vaikka en ole ihan niin monipuolista ruokaa hänelle tarjonnut testailtavaksi, kuin mitä ehkä hän jo pystyisi syömään. Yhden hampaan hän on meille jo esitellyt ja sen takia me vanhemmat nukuimme hieman katkonaisesti pari viikkoa…Saisivat loput hampaat tulla sitten kerralla, kiitooosss! Muuten tyttäremme on nukkunut aika hienosti kokonaisia öitä jo viime kuukaudet, siitä klo 19/20 alkaen aina klo 04/05 asti. Tietysti saisi vielä pidempäänkin nukkua, mutta olemme kiitollisia siitä, että hän edes nukkuu!

Päivittäin tyttäremme tavailee kovin innoissaan erilaisia äänteitä ja tavuja ja seuraa silmät ja korvat tarkkana, kun hänelle osoitellaan ja nimetään asioita hänen ympäriltään. Voi olla, että häneltä voidaan odottaa puhetta aiemmin, kuin mitä veljeltään ja ehkä jo ennen ensi askeleita. On se niin ihmeellistä miten lapset ovat erilaisia vaikka kuinka ovatkin “samasta puusta veistettyjä”! 😀

Pikkusiskona hän on aivan mahtava ja on ihanaa seurata vierestä miten hän ihailee jokaista asiaa, mitä hänen isoveljensä tekee. Yhdessä he ovat niin suloisesti ja kumpikin haluaa leikkiä toisensa kanssa aina kun vain mahdollista. On jännä huomata, että heidän sisarussuhteessaan ei ainakaan vielä ole ikäerolla väliä. Esikoinen leikkii mielellään välillä “vauvojen leluilla” ja toisaalta taas tyttäremme rakastaa esimerkiksi duploja ja veljensä autokokoelmaa! Saa nähdä tuleeko tämä muuttumaan jossakin vaiheessa vai ovatko he pysyvästi erottamattomat ❤

Kuten aiemmin sanoinkin; mustasukkaisuudesta sisarusten välillä ei ole vieläkään mitään suurempia merkkejä, mutta meidän nelivuotiaan uhma on viime viikkoina antanut hieman lisämaustetta arkeemme ja se vaikuttaa kieltämättä myös pikkusiskoonkin. Eihän hän ymmärrä miksi veli yhtäkkiä hermostuu nollasta sataan ja huutaa jatkuvasti vanhemmilleen vastaukseksi “EITÄ”. Toivon niin kovasti, ettei tämä uhmakausi kestä kokonaista vuotta, kuten sen silloin 2-vuotiaana taisi pojallamme kestää. Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä vähemmän lapsi tuntuu enää kuuntelevan vanhempien yrityksiä rauhoittaa tilannetta… Ihan niinkuin meillä olisi jo esiteini täällä kotona, jaiks! Täytyy vain itse yrittää pitää pää kylmänä näköjään! 😀

Arkemme perheenä on siis täynnä menoa ja meininkiä, välillä naurua, välillä huutoa, joskus itkua, mutta useimmiten ihastelua… Välillä väsyttää kovastikin pikkulapsiarki, mutta en tätä kyllä vaihtaisi mihinkään. Nyt erityisesti kun tiedän palaavani töihin syksyllä, koen että minun on yritettävä elää jokainen hetki perheeni ja lasteni kanssa ajatuksella ja painaa mieleeni niin hyvät kuin ne ikävätkin hetket, sillä niitä en tule koskaan samaan enää takaisin. Nämä kaksi pientä energiarikasta, höpsöä, vaativaa ja ihanaa lasta eivät koskaan ole enää näin pieniä ja voihan olla, että pikkulapsiarkea ei meille enää suoda, vaikka saattaisimme halutakin perheenlisäystä. Näitä asioita ei koskaan etukäteen tiedä, joten haluan siksi ehdottomasti painaa muistiini mahdollisimman paljon yksityiskohtia tästä elämänvaiheesta!

Minun piti julkaista tämä jo aamulla, mutta kirjoitinkin tätä artikkelia koko päivän, aiheen ollessa jotenkin vaikeasti lähestyttävä ja toisaalta taas runsas, niin etten oikein osannut heti kirjoittaa järkeviä lauseita kokoon. Toivottavasti saitte jotakin irti siitä, millaista on elää nelihenkisessä perheessä, kotiäitinä 4-vuotiaalle ja 8,5-kuiselle lapselle, koska sitähän tämä nyt on! 😛 Syksyllä on sitten varmaan tilannepäivityksen paikka taas!

jaminamaria_signature