Run for it Baby!

Kehoni tuntemukset sunnuntaisesta Naisten Kympistä ovat hyvin hyvin rasittuneet, askel painaa ja vatsalihaksia särkee aina kun aivastaa. Mieli on sen sijaan korkealla ja tuntuu siltä, että sain kovastikin energiaa juoksusuorituksestani Töölönlahdella. Lähdin Kymppiin aivan kylmiltäni ja sen kummemmin harjoittelematta tänä vuonna, takanani vain kymmenittäin vaunulenkkejä ja kuukauden HIIT-treenit, joista onkin ehtinyt jo kulua myös se kuukausi. Polveni ja olkapääni ovat viime kuun ajan vihoitelleet vuorotellen, mutta juoksupäivän koittaessa molempien säryt olivat poissa ja olo oli todella hyvä! Hieman tosin jännitin, että miten kummassa minä jaksan juosta KYMPIN.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Enpä minä sitten pystynytkään juoksemaan koko matkaa, vaan siinä kolmannen kilometrin alkaessa polveni alkoi särkeä ihan toden teolla ja jouduin sitten vaihtamaan liikkumistyylini reippaaseen kävelyyn. Aina välillä yritin kiriä aikaa hölkkäämällä, mutta huonoin tuloksin, polvi ei vain lakannut särkemästä, joten ”intervallilla” menin sinne kahdeksaan kilometriin saakka.

Silloin vasta keksin, että jos vaihdankin juoksuaskeleen päkiälle, ei polveeni satu yhtään niin paljoa kuin mitä muuten kantapäälle laskeutuvassa askeleessa. Juoksin sitten tällä tyylillä loppuun: kevyesti, mutta koko ajan peläten kaatumista, sillä juoksuaskel päkiällä on minulle melko tuntematon tapa juosta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Maaliin tulin puolentoista tunnin kuluttua lähdöstä. Olen sunnuntaiseen aikaani todella tyytyväinen, sillä tiedän että juosten koko matkaan olisi varmaankin mennyt se tunti, kuten silloin kolme vuotta sitten, kun viimeksi olin Naisten Kymppiä juoksemassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Näköjään ”kotiäidin”-kunnolla saa kuitenkin ihan hyviä liikuntasuorituksia tehtyä, vaikka ne aina yllättävät suuresti sillä ainakin oma elämäni on tällä hetkellä niin täynnä kaikkea muuta kuin säännöllisiä treenejä. Pienen lapsen äitinä päiväni kuluvat yhdeksää kiloa syliin nostellessa ja vaunuja työnnellessä. Onhan nuokin säännöllisesti tapahtuvia…

Kotiäidin roolista ja hektisestä pikkulapsiarjesta huolimatta noin viikon kuluttua minä tapaan tulevan personal trainerini kanssa ensimmäistä kertaa. Tavoitteenani on päästä takaisin hyvään oloon ja hyvään kuntoon. Jotta sitten vuosi vuodelta muuan muassa kympin juoksu tuntuisi yhä kevyemmältä ja kevyemmältä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

mekko Nelly.com kengät Converse kello & rannekoru Michael Kors

Olen todella innoissani tulevista treeneistä ja motivaationi löytää aikaa omille treeneille on kova. Olen luonteeltani ”täysillä tai ei mitään” -tyyppi ja tähänkin elämänmuutosprojektiin olen täysillä panostamassa, sillä tiedän että se hyvä kunto ja kevyempi olo ovat mahdollisia saavuttaa ja tiedän niiden vaikuttavan positiivisesti niin monella muullakin elämän alueella.

Blogissani elämänmuutosprojektini varmastikin näkyy eniten fyysisesti kuvissani, mutta myöskin satunnaisina treeneihin ja hyvään oloon liittyvinä postauksina ja esimerkiksi terveellisinä resepteinä (vaikka edelleen herkkujakin täällä nähdään, ei hätää!). Ajattelin kuitenkin niin, että Instagram ja erityisesti Insta Stories ovat parhaita paikkoja päivitellä jumppakuulumisia. Voi olla, että vielä eräs kolmaskin väylä on tulossa, mutta palailen siihen sitten myöhemmin, kun se on ajankohtaista!

Onko sinulla millaiset tottumukset liikkua kesäisin? Ulkona vai sisällä? Enemmän vai vähemmän kuin talvella?

Tänään olisi jälleen yksi evakkopäivä poissa kotoa, sillä seinänaapurissamme tehdään remonttia ja pikkuneidin päiväunet siten vähän kärsivät, jos olisimme kotosalla vain… Eli luvassa on joko kerhoilua tai mummilaa, saas nähdä miten tämä aamu tästä lähtee käyntiin!

Aurinkoista ja LÄMMINTÄ tiistaita kaikille!

jm_signature

Advertisements

Body Image

Minulla on ollut tässä kuun alkuun eräs projekti – nimittäin kuvien järjestäminen oikeisiin tiedostoihin ja niiden varmuuskopiointi ja niin edelleen. Löysin sitten tieni monien kymmenten tiedostojen kautta irc-galleria-aikaisiin kuviini. A-P-U-A. No ei vaan, yllättävän hyviä kuvia ne olivat, mutta kuvien muokkaaminen siihen aikaan tapahtui muun muassa Paintilla ja ties millä koneelta valmiiksi löytyvällä ohjelmalla. Kohta näette mitä tarkoitan, aion nimittäin nyt laittaa tänne muutamia nostalgisia kuvia itsestäni siinä pahimmassa teini-iässä sekä vähän myöhäisempiäkin kuvia…Olisikohan ikää minulla ensimmäisissä kuvissa se 13-17-vuotta. Haluan nimittäin puhua tässä postauksessa asiasta, joka on varmasti usean nuoren, sekä tyttöjen että poikien, jokapäiväistä elämää nimittäin vääristyneestä kehonkuvasta. Tästä lisää alempana.

Vääristyneestä kehonkuvasta kärsii (liian) iso osa ihmisistä eli kyseessä ei ole mikään harvinainen ilmiö: osalla se kuuluu vain murrosikään ja on osa kehon muutosprosessia ja siten menee ohi ajallaan, toisilla ongelmat saattavat jatkua pitkälle aikuisuuteen ja johtaa esimerkiksi syömishäiriöihin. Minun lapsuuden perheestäni kaikki muut paitsi isäni ovat kärsineet ja kärsivät edelleen vääristyneestä kehonkuvasta. Voin kuitenkin vain kertoa omakohtaiset kokemukseni oireilusta ja siitä, miten vääristynyt kehonkuva vaikuttaa kaikkeen. Olen yksi elävä esimerkki vääristyneestä kehonkuvasta.

Minä todella olin normaalipainoinen, säännöllisesti liikkuva, ulkona touhuava ja hyvin ja monipuolisesti ruokaa syövä lapsi. Meillä oli karkkipäivät lapsuudessa, eikä meillä lapsena muistaakseni arkena mässytelty sokeria edes piileskelevässä muodossa. Olen kuitenkin aina ollut se pullaposki minun sisaruksistani ja serkuistani, jonka korkeat poskipäät ovat korostaneet entisestään sitä lapsen pyöreyttä mitä usein lapsilla onkin. Poskeni olivat varmasti ensimmäisiä asioita, joilla vertasin itseäni muihin. Näin jälkeen päin lapsuudenkuviani katsellessa en voi kuitenkaan kun vain ihmetellä, että mitkä ihmeen pullaposket?

Miksi sitten koin jo alakouluiässä paineita ulkonäöstäni ja painostani? Kasvatuksella ja kodin ilmapiirillä on vahva vaikutus vääristyneisiin mielikuviin siitä, miltä ihminen näyttää ja miltä ihmisen pitäisi näyttää. Äitini on myös kärsinyt vääristyneestä kehonkuvasta ja heikosta itsetunnosta ja hänen tapansa puhua itsestään on sitten periytynyt meille lapsille. Muistan myös muidenkin sukulaisten vaikuttaneen omaan mielikuvaani kropastani. Kommentteja pyöreistä poskista tai housujen tiukkuudesta tai paitojen istuvuudesta on heitelty surutta ja nämä ovat varmasti tarttuneet mukaani pitkälle nuoruuteen saakka. Vaikka kyse alunperin olisi ollut ennemminkin kasvupyrähdyksestä kuin vyötärön leveydestä… Myös niin sanotusti positiivisista kehonmuutoksista huomautettiin: muistan teini-iässä kesän, kun olimme tulleet mummulaan kyläilemään ja mummu ylpeänä tokaisi, että oletpas sinä hoikistunut ja oikeen kauniina tänään. Mummuni varmasti tarkoitti hyvää sanomisillaan, mutta sillä miten asiat esitetään on suuri vaikutus siihen, miten sitten katsoin jatkossa peilistä itseäni ja mitkä standardit piti täyttyä jotta kelpaisin edelleenkin. Minulla on myös aina ollut hoikkia ystäviä ja superurheilullisia serkkuja, jotka olivat lapsena pienempiä (pituudesta) kuin minä. Olin sitten kotileikeissä aina se isä ja heppaleikeissä se hevonen, sillä harvoin kukaan oli yhtä “iso” kuin minä, eivätkä muut siten jaksaneet kantaa minua esimerkiksi reppuselässä. On se ihmeellistä, miten viattomat leikitkin voivat vaikuttaa niin suuresti siihen, miten näet itsesi. Nyt kun katson kuvia minusta ja alakouluaikaisista ystävistäni en juurikaan huomaa kokoeroa, vaan suurimmat erot olivat nimenomaan päänsisäisiä.

Pikakelataan lapsuudesta nuoruuteen ja lukioikään, jolloin aloitin työt hampurilaisravintolassa ja mietitäänpä millaisia vaikutuksia sillä ja lukiossa opiskelulla oli keholleni ja mielelleni. Lukioaika oli rehellisesti sanottuna elämäni raskainta aikaa ja tunnesyöjänä turvauduin stressatessani pikaruokaan, makeisiin ja muihin epäterveellisiin valintoihin. Edelleen harrastin säännöllisesti ja usein liikuntaa, mutta kuten tutkittu on, ruokavaliolla ja stressillä on aivan valtava vaikutus siihen miltä kropassa tuntuu ja miltä se näyttää. Lihoin siis vajaan neljän vuoden aikana +15 kiloa ja itsetuntoni ei juuri koskaan ole ollut niin huono mitä se silloin oli. Ihan niinkuin minulla ei olisi ollut tarpeeksi stressiä lukiolaisena, niin siihen vielä se teini-iän hullu hormonimyrsky ja ne kaikki ihastumiset ja pettymykset sekoittivat oman osansa pakkaa ja saivat tuntemaan minut välillä niin rumaksi ja kelvottomaksi, ettei mitään rajaa.

Minun onneni oli, että löysin mieheni siinä lukion päättyessä ja koin ensimmäistä kertaa kelpaavani jollekulle sellaisena kuin olen. Pitkästä aikaa osasin välillä ajatella muuta kuin sitä miltä näytän. Pitkästä aikaa en myöskään ollut stressaantunut. Kun sitten yhdessä muutimme Jyväskylään opiskelemaan (ja lopetin hampparihommat) ja saimme itse kokata ruokamme, täyttää jääkaappimme kuten halusimme, söimme huippuhyvää ruokaa yliopistolla, laihduin juuri mitään tekemättä ne aiemmin kertyneet 15 kiloa. Jättämällä pikaruoan ja olemalla onnellinen ja vähemmän stressaantunut olin jälleen terveempi niin mieleltäni kuin keholtani, ilman mitään poppaskonsteja tai laihdutuskuureja.Vaikka olinkin normaalipainoinen ja hyvinvoiva, olivat vielä jyrkimmät muutokset kropassani edessäpäin…

Kun päätimme mennä naimisiin mieheni kanssa, kuin päähänpistosta aloitin puoli vuotta ennen häitä niin sanotusti tehostetun kuntoilun ja vähäkalorisen ruokavalion (huom. tuohon aikaan en todellakaan osannut miettiä ravintoarvoja), jonka avulla nipistin vielä viisi kiloa jo valmiiksi hoikentuneesta kropastani. Muistaakseni pääasiassa vain rintani ja peppuni menettivät muotoaan, kuten usein laihduttaessa käykin. Olin varmasti hoikempi kuin koskaan, mutta aivan väärällä tavalla.

Noin vuoden kuluttua häistämme pääsin töihin eräälle kuntosalille ja kyseisen kuntosalin omistaja tarjosi meille työntekijöille mahdollisuutta osallistua ” yhteiseen kuntoremppaan”, joka sisälsi kuntosalitreenit ja tiukan (ja niukan) ruokavalion. Painoa en muistaakseni saanut laskettua, eikä toisaalta ollut tarvekaan, mutta aloin samaan takaisin niitä lihaksia, jotka olivat sitten lukioajan treenien jälkeen pienentyneet. Eli poltin rasvaa ja sain tilalle lihaksia. Lopetin kuitenkin kyseisellä kuntosalilla työskentelyn melko nopeasti ja omistajan antamaa ruokavaliotakaan en kauaa noudattanut, mutta tavoitteellinen liikkuminen ja kuntosalilla treenaaminen jäivät.

Näiden parin vuoden aikana painoni oli laskenut lukioajoista huimaa vauhtia ja vaikka ylipainon mukana tuomat lieveilmiöt olivat kadonneet, koin silti epävarmuutta kropassani ja tunsin, etten vieläkään ole sellainen timmi tyttö bikineissä, millainen toivoin olevani. Vaikka olin hoikka, minulla oli edelleen myös sitä pehmeyttä lihasten ympärillä, joka sai minut tuntemaan oloni kaikkea muuta kuin timmiksi. Voi kun nyt  voisin palata ajassa kertomaan 22-vuotiaalle itselleni, että olet hyvä juuri sellaisena kun olet!

Vuotta ennen raskaaksituloa opiskelijaelämä vei mennessään ja säännöllinen liikunta ja terveelliset ateriat vaihtuivat säännölliseen ulkonaolemiseen ja painoni jälleen nousi, koska niinhän se tekee nopean laihtumisen jälkeen: laihtuminen/ painon menetys ovat kropalle stressitila, jolloin heti kun energiaa on taas saatavilla (alkoholista ja herkuttelusta irtoavat kalorit) kroppa tarttuu niihin kuin takiainen, eli kahta kovemmin, kuin mitä stressittömässä kropassa tapahtuisi samassa tilanteessa. No, onnekseni tätä menoa ei kestänyt kauaa eikä painoa kertynyt liikaa tuona aikana. Kun vihdoin havahduin jatkuvaan huonoon oloon ja väsymykseen, käänsi kelkkani jälleen.

Tällä kertaa halusin kuitenkin ammattilaisen apua ja turvauduin erään tunnetun personal trainerin nettivalmennukseen. Poistin ruokavaliostani kaiken ylimääräisen ja niin sanotun hötön ja kuntoilin monipuolisesti ja säännöllisesti, unohtamatta kuitenkaan myös elää. Eli toisin sanoen nautiskelu on myös sallittua. Painoni putosi hiljalleen taas minulle sopiviin lukemiin ja oloni parani ja energiatasoni nousivat reippaasti takaisin korkealle. Olin tyytyväinen siihen, miltä kehossani tuntui ja miltä näytin katsoessani itseäni peilistä. Lähestyin sitä timmimpää kroppaa mistä haaveilin, kunnes…

Viimeiset ja ehkä vaikeammat koetukset kropalleni ovat olleet raskaudet. Esikoisen kanssa painoni nousi huimat 23 kiloa ja synnärille jäi niistä vain viisi. Nuorimmaisen kanssa kiloja kertyi 15 kiloa ja niistä on nyt 12 kiloa pudonnut pois tähän mennessä. Erona raskauksissa oli se, että ensimmäisellä kerralla ruokahalu oli koko raskauden ajan aivan valtava, kun taas toisessa ensimmäinen kolmas meni lähestulkoon syömättä pahoinvoinnin takia.

Kehoni on kokenut siis todella isoja muutoksia niin hormonaalisesti kuin ihan fysiologisestikin viimeisten reilun neljän vuoden aikana. Vaikka sainkin ensimmäisen raskauden jälkeen pudotettua joitakin kiloja pois (jälleen huippuhyvän PT:n kanssa), olen silti jälleen ylipainoinen. Erona menneeseen on kuitenkin se, että näiden neljän vuoden aikana en ole enää nähnyt kehoani “väärin”. Olen tullut sinuiksi sen kanssa, että ylipainoa on ja että siitä pitää kyllä päästä eroon, mutta en ole enää jaksanut stressata asiasta. Otan sen työn alle sitten kun jaksan ja minulla on aikaa ja motivaatiota. Ylipaino ei estä minua elämästä, eikä se ei estä minua pitämästä minun lempivaatteitani, vaan olen sopeutunut siihen, että joudun väliaikaisesti etsimään isompia kokoja.

Tällä hetkellä tavoitteenani on olla terve ja hyvinvoiva. Tottakai haluan myös näyttää hyvältä ja tuntea oloni kevyeksi. En ole kuitenkaan valmis enää rääkkäämään itseäni piippuun asti tai kokeilemaan liian rankkoja dieettejä yhdistettynä kovaan treeniin. Haluan tavoitella tasapainoa liikunnan, elämän ja ruoan suhteen.

Haluan vielä huomauttaa, että minun kohdallani kyse on ollut vain vääristyneestä kehonkuvasta, joka on syntynyt minulle ympäröivien ihmisten ja kuvitteellisten odotusten myötä. Kyse ei kuitenkaan koskaan ole ollut mistään syömishäiriöstä, en ole koskaan pitänyt itseäni tahallaan nälässä tai koskaan oksentanut ruokaani (paitsi raskaana ollessa). Tosin sokeriaddiktio minulla kyllä on, jos se ongelmaksi lasketaan! Minulla on suuri kunnioitus ruokaa ja ravintoa kohtaan, rakastan sitä ja siksi haluankin syödä vapaasti mitä haluan, vaikka numero vaa’assa näyttäisi mitä, sillä ravinto on etuoikeus, jota kaikilla ei ole.

Onko siellä kanssasisaria tai -veljiä, jotka ovat kärsineet tai kärsivät edelleen vääristyneestä kehonkuvasta? Kuulostiko jojoilu-tarinani tutulta?

Painonpudotuksesta, kuntoilusta ja ruokavaliosta puheenollen, suunnitelmissani on aloittaa treenit taas personal trainerin kanssa (just what this mommy needs!), tavoitellen läpi elämän kantavaa hyvää oloa ja normaalia painoa, tervettä kroppaa ja mieltä. Ensi tapaaminen trainerin kanssa on vajaan kuukauden päästä, enkä malta odottaa! Kesällä kuntoilu ja terveellisesti syöminen saa ihan erilaiset sfäärit kun voi tehdä treenejä ihanassa säässä ulkona ja syödä paljon kotimaisia tuoreita hedelmiä ja vihanneksia. Kiinnostaisiko teitä kuulla lisää pian alkavasta “hyvinvointimatkastani”?

jm_signature

Seuraa blogiani myös Instagramissa: @thebeautybeneath
Facebookissa: thebeautybeneathblog

Twitterissä: jaminamaria_