Work hard, Dream big

Ihanaa katsoa ulos kahvilan ikkunasta keskellä vilkasta Helsinkiä näin aurinkoisena päivänä. Ihmiset ovat ottaneet kesävaatteet käyttöönsä; miehet ovat pukeutuneet värikkäisiin shortseihin ja naiset liehuviin helmoihin. Pieni kevyt tuuli puhaltaa satama-alueelta, olematta kuitenkaan kylmä. Mikäli joku on aamulla liikenteeseen lähtiessään ottanut takin mukaansa, löytyy se nyt kourassa taikka olalta roikkumassa tarpeettomana.

On vaikeaa istua kahvilassa koulutöiden parissa, kun mieleni tekisi kylmää kermajäätelöä Kaivarin penkeillä nautiskellen. Osa-aikaisena opiskelijana ja täysaikaisena äitiyslomalaisena minun on kuitenkin miltei pakko hyödyntää jok’ikinen vapaa-ajan kolonen tai lapsenvahdin käytettävyys tutkielmani edistämiseen.

Pikkuhiljaa seitsemännen opintovuoteni lähestyessä alkavat opinnot jo hieman tökkimään, vaikka olenkin ikuinen opiskelija luonteeltani. En vain jaksaisi enää niitä pakollisia suorituksia, vaikka vapaaehtoisia kursseja ja opintoja tekisin vaikka kuinka, jos vain aika ei olisi niin rajallinen! Ja kun minä en ole luonteeltani taas sellainen, että jättäisin jotain niin tärkeää (itselleni) kuin opinnot kesken! En varmaan edes, vaikka voittaisin lotossa. En ainakaan usko, että näin tekisin, sillä vaikka en muilta odota kouluttautumista, olen aina itseltäni sitä odottanut, edes jollakin muotoa.

En voi uskoa, että siitä on pian kahdeksan vuotta kun lähdin pääsykokeisiin Jyväskylään ensimmäisen kerran. Toisella kerralla minut kuitenkin valittiin vasta opiskelijaksi yliopistoon. Vuoden verran siinä välissä jouduin tekemään töitä ja käymään erilaisia vaiheita elämässäni, jotta kelpasin alalle, jolle oli niin monella kova hinku päästä. Onnekseni päädyin tekemään välivuotenani niitä hommia, mitä minun alallani arvostetaan ja katsotaan kiinnostuksen osoittamiseksi esimerkiksi haastatteluvaiheessa.

En ole koskaan ennen lukenut niin ahkerasti mihinkään (paitsi ehkä Pottereita), kuin mitä luin kirjalliseen kokeeseen toisena hakuvuotenani. Luin parhaimmillani kahdeksan tuntia päivässä samalla kun makasin toukokuun auringossa terassillamme. Tuli muuten todella hyvä rusketus sinä kesänä! Pääsykoekeväänä tein vain kolme kuukautta töitä, jonka jälkeen keskityin vain pääsykokeisiin. Onnekseni mieheni oli samaan aikaan armeijassa, joten taloudellinen puoli hoidossa, kun armeija maksoi mieheni vuokran ja inttileskenrahaa minulle. Aika niukasti sillä toki elettiin, mutta mihinpä sitä rahaa olisi kulunutkaan kun toinen marssi armeijassa ja minä opiskelin kirja kiinni nenässä lähes koko sen ajan?

Mitään ei synny, ellei ensin synny haave. – Tuntematon

Kuten sanottu, ahkera opiskelu tuotti kohdallani tulosta ja pääsin seuraavaan vaiheeseen pääsykokeissa. Tuon jälkeen en enää väitä vastaan kenellekään, etteikö opiskelemalla voisi saada asioita aikaan.

Nyt kun muistelen sitä tunnetta, jonka koin sinä päivänä kun lopulta sain tietää päässeeni opiskelemaan, en voi muuta kuin ajatella, että kunpa jälleen kokisi sen upean varmuuden tunteen, jonka sai sinä päivänä, sinä syksynä ja siitä seuraavat 5-7 vuotta kokea. Se varmuuden tunne siitä, että tietää mitä seuraavat muutamat vuodet pitävät sisällään. Nyt valmistumisen lähestyessä eittämättä alkaa tunnelma olla taas jännittynyt ja epätietoinen. Vaikka olenkin kohta valmistumassa ammattiin, jossa töitä riittää, niin en ole koskaan ollut varma siitä, haluanko tehdä sitä kuitenkaan lopun elämääni. Tai itseasiassa siitä olen ollut varma, etten tule tekemään sitä lopun elämääni, en ainakaan pelkästään.

Haluan tehdä niin paljon muutakin kuin sitä, mihin ammattiin olen opiskellut ja niin erilaisia asioita, että epävarmuus siitä, mistä aloittaa ja miten lähteä tavoittelemaan niitä unelmia välillä valvottaa öisin. Päivisin päässä surraa myös kaikki arjen asiat ja huolet, joten pohdinnat oman elämän suunnasta siirtyvät iltaan ja unien tilalle. Tässä vaiheessa mieheni usein toppuuttelee, ettei minulla ole mikään hätä miettiä seuraavaa askelta, kun opinnotkaan ei ole vielä paketissa. Tottahan sekin on.

Olen aina ollut unelmoija-tyyppiä ja pidän siitä puolesta itsestäni. Olen myös älyttömän ahkera silloin, kun olen motivoitunut. Mutta olen myös lannistuvaa tyyppiä: jos jokin pitää minua paikallaan pitkään, minä ahdistun. Tällä hetkellä se jokin tuntuu olevan opintojen loppuun saattaminen. Vaikka kuinka pidänkin tutkielmani aiheesta ja sitä varten lukemista vaativat artikkelit ja tutkimukset ovat todella mielenkiintoisia, ovat kuitenkin intohimoni kohteet tällä aivan jossain muualla ja siksi olen niin kovin hidas edistämään opintojani (ehkä kaksi lastakin tekevät osansa asian eteen). Mutta koska tunnen itseni, tiedän, että pääsen maaliin kyllä, eikä se maali ole edes niin kaukana. Kunhan vain uskon itseeni ja teen töitä ahkerasti, niin palkinto odottaa edessäpäin. Aivan niinkuin silloin seitsemän vuotta sitten Jyväskylässä.

dress: By Pinja coat: Vila watch: Michael Kors bag: Longchamp glasses: Mango scarf: Aleksi13 shoes: Converse

Photos: Kiira Kallio Edit: me

Toivottavasti tästä oli apua, vertaistukea tai/ja kannustusta muille tällä hetkellä unelmien perässä juokseville. Erityisesti haluaisin tsempata niitä, jotka tällä hetkellä joutuvat lukemaan hiki hatussa pääsykokeisiin ja piileskelevät aurinkoa pimeissä kirjastoissa, vältellen kesäfiilistä, jotta keskittyminen asiaan ei vaan herpaantuisi: Se työ minkä te nyt teette on sen muutaman aurinkoisen päivän menettämisen arvoista, se kantaa pitkälle ja se määrittää paljon tulevia asioita teidän elämästä. Ja vaikka opiskelupaikkaa ei tänä vuonna irtoaisi, ei se tarkoita etteikö teidän pitäisi hakea uudestaan, silloin vaan haette ensi kerralla entistäkin kovemmin.

Minun pitkäaikaisin mottoni on ollut “Mitään ei synny, ellei ensin synny haave.” Se kiteyttää tämän blogipäivityksen täydellisesti. Huvittavinta on, ettei tarkoitukseni edes ollut kirjoittaa unelmien tavoittelusta, ahkeruudesta ja opinnoistani, mutta jotenkin tämän postauksen kuvat sopivat tekstin alussa mainitsemaani aurinkoiseen Helsinkiin, eikö vain? Siitä sitten ajatukset kantoivat aina unelmien tavoitteluun asti… I have no idea how!

Today I wanted to share my thoughts on chasing ones dreams. It requires one to be determined, effective and focused. It’s never easy to chase one’s dreams but I would claim that anything is possible, even the wildest dreams if one finds a way to believe in them. Because if oneself doesn’t believe, then who does? My first dream came true was seven years ago when I got to enter the university I dreamed about, not on the first try but the second. I didn’t give up then and I won’t give up now when I’ll be facing new challenges on my way to my dream life! With this post I wish to cheer and push others to believe in themselves and chase their dreams like never before: this is the summer of dreams, right!?

img_5034

Follow me on Instagram / Seuraa blogiani myös Instagramissa: @thebeautybeneath
Facebook: thebeautybeneathblog

Twitter: Jaminamaría_

Advertisements

jätä kommentti

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.