Papaoutai

Kuinka moni tunnistaa otsikon nimestä belgialaisen Stromaen kappaleen “Papaoutai”? Olen heikkona ranskankielisiin artisteihin, niin heikkona jopa, ettei välttämättä musiikkigenrellä ole väliä, kunhan vain kuulen kauniita ranskalaisia sanoja (ja tunnistan, mistä laulu kertoo)! Tosin Stromaen musiikista tykkään kyllä genrenkin puolesta ja hänen kappaleissaan on usein mielenkiintoisia sanomia. Valitsin tämän postauksen otsikoksi hänen kappaleensa, sillä minua on jonkin aikaa mietityttänyt juurikin se, mistä kyseinen kappale kertoo.

Papaoutai tarkoittaa samaa kuin Papa ou t’es? eli suomeksi Missä olet isä? Kappale kertoo siis siitä, miten lapsi kyselee äidiltään, että missä isä on, kun hän on koko ajan poissa. Musiikkivideolla näkyy isä, mutta vain sellaisena “lasittuneena” ja etäisenä, vaikka kotona olisikin. Aihe on hyvin ajankohtainen, vaikka Stromae on varmasti saanut inspiraation lauluunsa oman isänsä kuoleman myötä, niin nykyään puhutaan todella paljon tästä ongelmasta, jota voisi kutsua vanhempien poissaolevuudeksi. Ongelma ei ole vain perheen isien, vaan nykyään myös äidit ovat yhtälailla etääntyneet lapsistaan.

Henkilökohtaisesti minulla on kokemusta tästä paljonkin. Vanhempani ovat olleet 30 vuotta naimisissa, mutta silti voisi sanoa, että äitini on toiminut lähes koko ikäni ajan yksinhuoltajana meidän perheen lapsille. Älkää nyt vain ymmärtäkö väärin, isäni ei omasta tahdostaan halunnut olla poissa kotoa ja lapsuudestamme. Työt, ja yötyö erityisesti, pakottivat isäni ensinnäkin aivan erilaiseen elämänrytmiin kuin mitä muu perhe eli.

Se kuitenkin väistämättä johti siihen, ettei isäni enää voinut sanoa tuntevansa minua, minun ollessa jo itsenäistyvä teini-ikäinen. Enkä minä voinut sanoa tuntevani häntä sen enempää. Hän oli työn ja työpaikkansa fyysisen etäisyyden takia menettänyt sen suhteen, mikä meillä oli ollut minun ollessa vielä lapsi. Olin oppinut elämään ilman isää, niin ikävältä kuin se kuulostaakin…

Minä ja äitini hoidimme tarvittaessa ne “miesten hommat” kotona ja olin tainnut myös ottaa niin sanotun toisen vanhemman roolin kotona. Koin olevani nuorempien sisarusteni toinen huoltaja eritysesti silloin, kun vanhempani perustivat oman yrityksen ja myös äitini läsnäolo kotona väheni. Tietystikin me lapset olimme silloin jo kouluissa ja päiväkodissa, joten perhetilanteemme ei vaatinut kotiäitiyttä enää samalla tavalla.

Palatakseni vielä isä-tytär-suhteeseemme… Huomasin aikanaan melko nopeasti, että silloin harvoin (viikonloppuisin) kun isäni tuli kotiin en enää osannut olla hänen seurassaan. Minua saattoi suuresti ärsyttää, että hän saattoi yhtäkkiä komentaa minua ihan niinkuin olisi aina ollut sitä tekemässä, vaikka mielestäni pärjäsin hyvin ilman isähahmoakin. Teini-iässähän nuoret alkavat ottamaan etäisyyttä vanhemmistaan ihan luonnollisestikin, mutta sen “luonnollisen etäisyyden” lisäksi minun ja isäni välille oli syntynyt syvempi kuilu hänen suuren poissaolonsa takia.

Kaikesta huolimatta en koskaan ole ollut kovinkaan katkera isälleni tästä asiasta/ongelmasta. Olen aina ymmärtänyt sen, että töitä pitää tehdä, jotta perheellämme olisi elanto. Nykyään kuitenkin puhutaan 24/7-töiden lisäksi myös paljon siitä, miten vanhempien ja lasten välinen vuorovaikutus on vähäistä muun muassa älylaitteiden käytön takia. Elämme myös melko itsekeskeistä ja itsenäistä elämää korostavaa aikakautta ja uskon, että silläkin on vaikutusta vuorovaikutuksen puutteeseen ja vanhempi-lapsisuhteen olemattomuuteen. Tunnen monia ihmisiä, joilla on niin sanottu etäavioliitto tai -suhde sen takia, että työt ovat toisella paikkakunnalla (tai jopa ulkomailla). Monesti, onneksi, näiden perheiden lapset ovat jo aikuisia, joten he ovat saattaneet saada elää lapsuutensa ja nuoruutensa kahden vanhemman kanssa. Etäavioliittojen lisäksi etävanhemmuus on kuitenkin koko ajan vain “normaalimpaa”.

Mikä minua tässä pohdituttaa on se, että ajautuuko meidän elämämme ja maailmamme siihen, että ollaan yhdessä, mutta yksin? Oppiiko lapset pitämään sellaista normaalina, että on vain yksi “aktiivinen” vanhempi tai jopa siihen, että molemmat ovat poissaolevia ja passiivisia? Minähän opin myös. Tosin, olen edelleen sitä sukupolvea, joka kuvittelee että avioliitto, lapset ja työ, kaikki hoituvat yhdessä (ja lähietäisyydeltä), eli minuun vanhempieni väliaikainen etäavioliitto ja isäni poikkeavat työajat ja -paikka eivät päässeet täysin vaikuttamaan. Luulen, että kokemukseni tekevät minusta vain realistin, jolla on hitunen optimismia matkassa, kun kerran aikanaan menin perhettäkin perustamaan. Nämä ovat kuitenkin sellaisia asioita, joita on syytä miettiä, kun solmii parisuhdetta, ottaa vastaan työpaikan tai/ja hankkii lapsia, enkä yhtään vähättele, etteivätkö ne päätökset olisi vaikeita ja elämää mullistavia… Vai mitä mieltä olette, onko individualismia korostava maailmamme muokkaamassa käsitystämme parisuhteista ja vanhemmuudesta? Voiko ura olla se, joka määrittää muun elämän?

Haluan vielä loppuun kertoa, että huolimatta siitä, ettemme ole kovinkaan läheisiä isäni kanssa, olen äärimmäisen ylpeä hänestä ja rakastan isääni valtavasti. Hän on yksi elämäni kiehtovimmista persoonista, hänen elämäntarinastaan voisi kirjoittaa mielenkiintoiset muistelmat! Kaikkein tärkeimpänä hän on aivan loistava isoisä lapsillemme, enkä parempaa osaisi toivoakaan.

Joillekin teille vanhemmille lukijoille tämä saattaa olla tuttua tekstiä, sillä poimin tämän vanhasta blogistani kokiessani sen olevan edelleen ajankohtainen aiheeltaan. Muokkasin tekstin tähän päivään aiheen ollessa ajatuksissani juuri tänään. Tätä tehdessäni makaan olohuoneen lattialla koneen ollessa tytön vieressä hänen leikkiessään puuhamatolla samaan aikaan joululaulujen soidessa taustalla. Nyt kuitenkin aion sulkea läppärin ja nauttia rauhallisesta perhesunnuntaista. Eilen oli sen verran hulinapäivä, kun teimme yhdessä nelihenkisenä perheenä ensimmäisen automatkamme. Matkakohteena oli opiskelu-/kotikaupunkimme Jyväskylä, jonne ajelimme tapaamaan erästä rakasta ystävääni ja hänen miestään, sekä nauttimaan aivan mielettömän upeista talvimaisemista (JKL-Espoo 6-0)!

Postauksen kuvat ovat sekä omasta isästäni, että lasteni isästä lastemme kanssa tilanteissa, joissa (iso-)vanhemmuus on läsnä 100-prosenttisesti, näitä siis lisää (ja vähemmän ruutuja!) ❤

Rentouttavaa sunnuntaita kaikille, nauttikaahan läheisistänne!

xx

img_0034-2

Advertisements

jätä kommentti

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s